Kas, kuulumisia?!

Kas vain, mullahan on blogi, joka ei näköjään päivitykään itsestään? Itse asiassa olen vähän miettinyt, pitäisikö aloittaa puhtaalta pöydältä uuden blogin parissa, ja jo lähtökohtaisesti tehdä siitä vain koirien treenipäiväkirja ja yleinen koirajuttujen suoltopaikka. Elämän vaikeita päätöksiä! Näillä näkymin taidan sen uuden blogin avata, heti kun saan inspiraatiota sen luomiseen!

Mutta niihin kuulumisiin!

Marraskuussa olin ”lomailemassa” kolme viikko: ensin Suomeen hakemaan pikku-piraija, viikon olin nauttimassa Egyptin lämmöstä, ja sitten koirien kanssa takaisin Saksaan. Tuo pieni kauhuapina on osittainen syy siihen, että en ole jaksanut blogia päivittää, vaikka luulisi, että uuden koiran myötä sitä palaisi halusta päästä kertomaan jokaisesta tassun liikahduksesta!

Tältä ne näyttäis yhdessä. Apina (tässä pian 7 kk) ja sit se fiksumpi tapaus.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olin kuvitelllut toisen koiran hankkimisen (tai siis sen kotiutumisen) paljon helpommaksi! Yhtäkkiä sitä onkin käsissä viisikuukautinen raivotar, joka puree kuin piraija ja on kovempi kuin peruskallio! Kasvattaja oli kyllä varoitellut, että tästä koirasta ei puutu mitään, ei varsinkaan luonnetta! Meinasi, että itsekin oli saanut  vääntää jo pennun kanssa.

Mutta siis onhan Pikkuapina aivan mahtava, siitä ei päästä yli eikä ympäri! Treenatessa on kuin ajatus ja oppii nopeasti! Ja tykkää tehdä asioita yhdessä. Palkkaantuu ruualla ja lelulla, toki se lelu on ykkönen. Apina on, tai siitä vähintäänkin tulee aivan täydellinen harrastuskoira! Se ei lannistu mistään eikä anna minkään olla esteenä! Olen aika varma, että se menisi läpi vaikka siitä peruskalliosta, jos se niin vain päättäisi haluta.

Mulla on siis käsissäni aivan ensiluokkainen harrastuskoira, jolta ei puutu ominaisuuksia (ja jonka pilaamisesta olen aivan itse vastuussa! 😀 ). Mutta entäs sitten se arki? Voi huoh… Arki… Se onkin sitten se, joka raastaa tällä hetkellä omia hermoja. Kun Apina oli kotiutunut, sain huomata, että sen mielestä olisi tosi ok hypätä ohikulkijoiden hihoihin kiinni. Tosi kivaa, not! Varsinkin täällä Saksassa on äärettömän tarkkaa sen suhteen, että koira ei saa olla aggressiivinen. Ja olipa sitä missä tahansa, niin ei se vieras koira hyppimässä kohti ole mikään ilo! No tästä ollaan näköjään päästy eroon: toki edelleen vastaantulijoiden kohdalla käsken (molemmat) koirat aina sille toiselle puolelle, mutta Apinakaan ei ole nyt tehnyt elettäkään sen suuntaan, että haluaisi loikkia kohti.

Mutta entäs vastaantulijoista ne koiralliset? Yllättääkö, jos sanon, että hirveällä huudolla oltaisi menossa kohti?! Jos koira menee riittävän kaukaa ohi (siis esim. kadun toisella puolella), saan Apinan ottamaan kontaktia ja syömään nameja. Mutta tähtien asennosta aina riippuu, mikä minäkin hetkenä on sitten liian lähellä, että pitää ruveta huutamaan ja näyttämään keskaria…

Järkevämmälläkin aikuisella menee välillä hermo ja loppuu huumori, kun kakara vaan riekkuu.

Mutta autojen jahtaus se vasta mukavaa aluksi olikin! Tein aika perusteellisesti selväksi, että jos on niin itsetuhoinen, voin kyllä listiä sen ihan itse, ei tarvi muiden autoa siihen sotkea. Tämä tuntuikin menneen perille, sillä normaalissa kaupunkiympäristössä ne autot pystyttiin ohittaman ongelmitta, ison tien varressa oli vielä vaikeaa. Ja siellä isonkin tien laidalla ollaan vietetty muutama tunti aikaa… No, kuvittelin, että auto-ongelma olisi sekin jo taaksejäänyttä elämää, mutta juuri tällä viikolla se tuli takaisin entistä pahempana! Ja pahinta tässä on se, ettei Apina ole oikein vastaanottavainen palautteelle… Jos olen huomimoimatta käytöksen, ja ainoastaan estän sen autojen perään sinkoilun pitämällä Apinaa lyhyellä hihnalla, se suuntaan kaiken kiukkunsa muhun. Jos ei komennushaukut tehoa, niin sitten hypätään käsivarteen kiinni! Kieltämisestä ja/tai pannasta kiinniottamisesta vain yltyy. Ja tuollainen kakara puree jo aiiika kovaa! Tässä tulee taas sen kovan luonteen hyvät ja huonot puolet: toisaalta palautuu aina ihan hetkessä eikä ota itseensä, mutta toisaalta mikään palautekaan ei oikein tunnu tarttuvan, kun muisti on sen kaksi sekuntia.

Just nyt tilauksessa olis paitsi kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, myös tieto siitä, että tää helpottaa joskus! Mielellään vielä aika nopeesti…

Advertisement

Pahanmielen agi-treenit…

Hoh hoijaa, viime viikon agilitystä oli hauskuus kaukana! Koiraa kiinnosti aivan kaikki muu enemmän kuin minä, niin siitähän on sitten hyvä lähteä liikkeelle!

Paikallinen agikoulutus toimii siten, että kouluttaja antaa jokaiselle koirakolle omat tehtävät, ja kaikki tekevät siis omia juttujansa samanaikaisesti. Omaan tahtiin pidetään sitten ”hengenvetotaukoja”. Sinänsähän tämä toimii kauhean kivasti, kun ei tule sitä ns. turhaa seisoskelua, vaan pääsee tekemään enemmän. Kouluttaja sitten kiertää koirakoiden välillä antamassa neuvoja ja korjaamassa. Ihanan tehokasta, paitsi tosiaan silloin kun on itse vähiten kiinnostava asia koiran mielestä…

Lämmittelyjen jälkeen aloitettiin taas hyppytekniikalla. Olin käskenyt koiran istumaan riman säädön ajaksi, ja juuri kun sain riman paikoilleen, koira varasti hypylle! No sinänsä pikku juttu, mutta kun hypyn jälkeen matka jatkui samalla vauhdilla kouluttajan koiran luokse, joka oli aitaan sidottuna! Ehdin karjaista sen pois sieltä sen verran ajoissa, että pyörähti ympäri suoraan toisen koiran nenän edestä, mutta siltikään ei mikään hirveän vakuuttava alku! Tuostahan sitten omat hermot kiristyivät, ja aloin kyttäämään, ettei se koira nyt tosiaankaan katsele muita koiria (no sitä se teki koko ajan, koska sitä ei vaan kiinnostanut mun touhuni!), ettei se vaan lähde minnekään huitelemaan, ettei se hypyt pääse ”valumaan” pitkiksi muiden luokse jne jne…

Tolpan kiertokaan ei oikein onnistunut, kun kiertomatka aina ”venyi”, ja sain huutaa takaisin, ettei karkaa vauhdista muiden luokse. Ja vanne alkoi kiristää omaa päätä…. Ei puhettakaan, että oltaisiin tehty edelliseltä kerralta tuttua tolpan kierto – putkeen – tolpan kierto -harjoitusta. Onneksi lopuksi tehtiin puomia, joka onnistui hyvin, niin päästiin sentään lopettamaan onnistumiseen! Mehän ollaan aikaisemmin tehty vain muutamia kertoja puomia, ja silloin on tavoitteena ollut lähinnä koiran varmuus, eli ei olla otettu varsinaisesti kontakteja, vaan harjoiteltu vain puomilla liikkumista. Nyt kouluttaja neuvoi harjoituksen siten, että koira jätetään ensimmäiselle kontaktille, mennään itse puomin ”laskurampin” (voi apua, mikä se on oikealta nimeltään?) alkuun, josta sitten kutsutaan koiraa, ja lopuksi pysäytetään se loppukontaktille. Koira hiipi alkuun alkukontaktista eteenpäin, eikä millään olisi malttanut odottaa, mutta loppuun saatiin pari aivan täydellistä suoritusta, jeejee!

Kaiken kaikkiaan harjoittelua leimasi hirveä turhautuminen ja ”yliyrittäminen”. Olen muutenkin huomannut, että olen alkanut kyttäämään koiraa sen ollessa vapaana, eikä vapaana rallaaminen olekaan enää rentouttavaa… En edes osaa sanoa mistä se on tullut, koska ei se ole mihinkään karannut, vaan tullut aina käskystä takaisin. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että vapaana olemista on leimannut oma kyttäys: aina kun koira on ottamassa spurttia, olen jo huutelemassa sitä takaisin päin, ettei se vaan sinkoa mihinkään. Sherlockina voisi päätellä, että en pysty luottamaan koiraan, mutta miksi ihmeessä näin?! Kun mitään syytä antavaa ei ole tapahtunut… Huomaan kuitenkin vaaran merkit: kohta ei koiraa kiinnosta mikään mitä teen, kun aina saa vain komentelua ja perään huutamista! 😦 Ja mä kun haluan olla koiran silmissä myös se, jonka kanssa on kivaa, ja haluan että koiralla on kivaa! Dear eki, mitä tehdä?!

Kun ei ole aikaa mihinkään

Yliarvioin omat kyvyt ja jaksamisen aivan liian korkealle siinä vaiheessa, kun suunnittelin alkuvuoden ohjelmaa. Kuvittelin, että olisi ihan mahdollista tehdä useita isotöisiä kursseja yliopistolla, tehdä gradu ja sivuainegradu, ratsastaa kahdella hevosella ja treenata koiran kanssa. Tuli haukattua kyllä ihan liian iso pala, ja nyt yritänkin olla tukehtumatta siihen…

Tallilla on kuitenkin käyty, valitettavasti vain aina ihan liian tiukalla aikataululla. Eipä niistä ratsastuksista ole mitään syvällistä sanottavaa, aina ollaan jossain pyöritty.

Koiran kanssa ei ole edelleenkään pätkääkään toko-motivaatiota, mutta agility on huippuhauskaa! Koira tykkää, ite tykkään, kaikki hyvin! Yritän ehtiä kertoa meidän agilitytreeneistä tässä jossain vaiheessa. Tassuongelmiakin on osunut kohdalle, kun kynnet murtuu kärjestä ihan itsestään…

Koulussa taas… Käännöksiä tunkee ovista ja ikkunoista, ja gradut ahdistaa. Ensimmäistä kertaa stressi on in ihan käsin kosketeltavaa, ja jos lukisi jotain lääkärikirjaa stressin oireista, saisi varmasti aika hyvän kuvan tämänhetkisestä olosta.

Mutta ehkä tää tästä… Blogi on yllättäen aika kaukana prioriteettilistalla, mutta yritän tännekin saada päiviteltyä jotain olennaista.

Uskomatonta leväperäisyyttä!

Pitkästä aikaa olin viikonloppuna tallilla, ja voi phuuh mikä ärsytys siellä odottikaan! Hevolla käy joku vähintäänkin hoitamassa sitä vähintään neljänä päivänä viikossa, usein kuutena. Ja ihan perus hevostaitoihin kuuluu putsata kaviot ratsastuksen molemmin puolin. Ja kun kerta ne kaviot nostaa, niin luulisi aikuisen ihmisen tarkistavan näin talviaikaan hokkien tilanteen! Ja tarvittaessa vaihtavan niitä, sillä ei kai kukaan lähtisi jäiselle tielle autollakaan, josta puuttuu yli puolet nastoista?!

Siis näinhän sitä luulisi, vaan mikä näky siellä Hevon kaviossa odottikaan!

Hokkeja? Joo, on niitä joskus löytynyt!

Hevolla on joka kengässä neljä hokkia. Hokkia, joiden tarkoitus on toimia jäänastoina, että pysyisi pystyssä myös talvikelillä. Vaan mikäs olikaan tilanne esimerkiksi tässä kengässä? Hokki1: Piikki katkennut, eli viimeistään parin päivän päästä hokki olisi ollut niin matala, ettei sitä olisi saanut enää irti. Hokki2: Juna meni jo! Eli tätä ei saa irti enää edes hohtimilla. Ois pitäny vaihtaa varmaan viikko sitten? Hokki3: Viimeistä viedään täälläkin! Kun piikki on katkennut, hokki ei enää pidä, eli nurin mentäisi. Hokki4: Kas, 25% hokeista elossa! Tosin tässäkin eletään viimeisiä hetkiä, pian reunat pyöristyisi niin paljon, ettei sitä saisi enää hokkiavaimella irti.

Vaihdoin sitten hokkeja lähes kolme varttia. Ihan hyvä vaihtuvuus, kun 16 hokista vaihtoon meni 8, kolme oli sileäksi kulunutta ja kahta en jaksanut vääntää auki. Ei olisi siis tullut mieleenkään lähteä noilla kengillä yhtään minnekään.

Meille Hevon ratsastajille on yksi ”vaatimus”, jolla me kuitataan ratsastus: hevonen ja varusteet täytyy pitää kunnossa. Ei ole ihan hokkien osalta tämä täyttynyt.

Ei voi olla totta!

Eilen päätin, että nyt loppui tokoilutauko, ja lähdettiin viimein tokoilemaan ja tottistelemaan.

Alkulenkistä koira oli vähän rasittava, kun olisi vain viuhtonut menemään, mutta kentälle tultaessa löytyi korvatkin saman tien. Motivaatiota oli siis ihan kunnolla! 🙂

Aloitin pienillä seuruupätkillä, palkkasin pari kertaa pelkästä perusasennosta. Sitten muutama luoksetulon stoppi ja tottiksen eteenlähetystä.

Seuruu oli energistä, koira pomppi, josta höpöhöpöttelin, mutta en kovin tiukasti kieltänyt. Stopit oli aika jähmeitä. Yksi perusasentoon tulo oli ihmeen tahmea, ja koira jäi poikkeuksellisen etäälle, siis n. 15 cm päähän, eikä tullut ihan iholle. Komensin korjaamaan, mutta oli vähän hitaalla. Aiemmin on tuolla hiekkakenturalla rikkonut pari kertaa tassunsa, joten epäilin taas jotain nirhamaa ja tutkin huolella kaikki tassut. No mitään ei näkynyt, ja koira oli ja käveli ihan normaalista, joten kuittasin tuon vain outona jähmimisenä.

Jatkettiin hommia, ja eteenmenot oli huippuja! Oltiin tehty niitä joskus muinoin pari kertaa, mutta nyt ihan kunnolla ajatuksen kanssa. Käytiin viemässä koiran kanssa yhdessä patukka päätyyn, jossa koira sai padota. Sitten kävely toiseen päähän tiukalla remmillä mutta ei varsinaisesti hallinnassa. Päädyssä sivulle hallintaan, siitä lähetys patukalle. Haukkui vähän, mutta pinkoi kuin salama!

Pari kertaa otettiin maahanmeno patukan luona. Heitin patukan eteen, lähdettiin kävelemään muutama metri taakse päin, josta käännös. Koira sai vetää patukalle, mutta paria metriä ennen käskin maahan. Pari kertaa vain istui, tosin ihmettelin kyllä omaa käskytystäkin… Huh mitä epämääräistä piipitystä! 😀 Sitten kun sain oman äänen auki, niin sitten koirakin meni maahan.

Lopetettiin hyvään eteenlähetykseen, ja lähdettiin kävelemään kotiin (n. 10 min matka). Puolimatkassa kun käskin koiran pissalle, ja sen sijaan sylkäisikin patukan maahan ja kävi makaamaan sen viereen. Saalisrauha keskellä kävelytietä?!? Siitä kun hoputin ylös, tuli kerjäämään rapsutuksia, joita toki saikin ennen matkan jatkumista. Muutama sata metriä ennen kotia tapahtuikin sitten jotain ihan käsittämätöntä… Koira alkoi liikkua epäpuhtaasti, ja ontui takaosaansa. Ei pystynyt oikeastaan edes sanomaan, ontuiko oikeaa vai vasenta jalkaa, kun ontui vuorotellen/koko ajan molempia. Loppumatkan olikin ihan könkkä.

Kotona ei oikein löytänyt makuupaikkaa, vaan vaelsi levottomana. Myöhemmin illalla kipu paheni, ja koira alkoi valittaa istuutuessaan tai äkkiseltään liikahtaessaan! 😦 😦 Ei aristanut mitään tiettyä kohtaa, kun sivelin ja painelin koko takaosan läpi. Epäilin että ongelma on jossain lantiossa, koska ei arkonut jalkoja, ja istuminen ei onnistunut. Nukkumaan mennessä oli itellä jo itku silmässä, kun aloin miettiä, mitä kaikkea voikaan olla vialla…

Aamulla heti ensimmäisenä eläinlääkärille. Koira oli kuitenkin levolla jo selvästi parempi! Ei enää valittanut istuutuessakaan, ja ylipäätään istui. Pissalenkillä ei ontunut, mutta oli selvästi jäykempi. Eläinlääkärillä ei tietysti ollut vapaata aikaa tälle päivälle, eikä ottanut ylimääräisenä mihinkään väliinkään, kun kyse ei ollut mistään erityisen vakavasta, ja parannusta oli jo tapahtunut. Suositteli kuitenkin, että jos vain saisin jostain muualta aikaa, niin kävisin näyttämässä, mutta muuten sitten seuraamista, ja tarvittaessa päivystykseen. No päivystystapaus ei missään nimessä ollut kyseessä, ja kun parilla muullakaan klinikalla ei ollut vapaata aikaa, niin päätin sitten vain jäädä seuraamaan tilannetta.

Raatona makoilua

Iltapäivällä sai särkylääkättä, ja se tuntui auttavan, sillä koira tuntui kaverin tullessa kylään olevan jo varsin pirteä ja kerjäsi rapsutuksia. Edelleenhän tuo on ihan nuutunut ja selvästi kipeän tuntuinen. 😦 Lyhyillä kävelyillä ollaan käyty nyt takki päällä, ettei selkä vain saa yhtään kylmää. Ei onnu, mutta liikkuu epäpuhtaasti.

Sikäli kun nyt ei tapahdu mitään täydellistä ihmeparantumista, ollaan torstaiaamuna heti eläinlääkärissä.

Että tällainen vuoden loppu täällä, ei niin kovin hehkeissä tunnelmissa.

Tokomasennus ja -ahdistus

Voihan plaargh, kaikki treeni-into ja motivaatio on kadonnut aivan totaalisesti! Ja minkäkö takia? No kun taas meni koe ihan päin sitä itseänsä!! En aio edes tehdä kisaraporttia/-analyysiä, kun ärsyttää niin paljon.

Lyhyesti sanottuna oltiin siis viime viikonloppuna kokeessa, joka meni ihan täysin siihen, että koira märisee kitarisat näkyvillä alusta loppuun. Melkein naurattaisi, jos ei itkettäisi, että seuraamisessa liikkeenohjaaja joutui jopa huutamaan suuntia, että olisi saanut äänensä kuuluviin. Noudossa koira varasti. Siis oikeesti!!! Ei oo ikinä tehnyt sitä, mutta nythän siihen olikin hyvä tilaisuus. Hypyssä lähti rallattelemaan, videolta oikein näkyi, miten pomppi ilosta vielä takaisin viereen tullessakin.

Jotta mieli ei olisi ollut tarpeeksi paha, oli tuomarikin erityisen tiukka ja tarkka. Tai en tiedä oliko se nyt erityisen tiukka, mutta ainakin tiukempi kuin ne tähän mennessä meitä tuomaroineet. Paikkamakuustakin lähti piste siitä, että koira oli katsellut ympärillensä. Kuulemma levottomasti, kesällä bh-tuomari kutsui aivan vastaavaa tarkkaavaiseksi, ja kehui vielä päälle. No, ei niin surkeaa päivää, etteikö jotain hyvääkin, tuo tiukka tuomari kehui, että kaukokäskyt koira tekee aivan täydellisellä tekniikalla! Ja niissä siis jopa turpa pysyi tukossa. Aika siistiä, oon mä sentään jotain osannut tuolle opettaa. Mutta hei, saatiin me sentään tulos, ja sijoituttiinkin (!! vuosituhannen paskimmilla pisteillä!!), osallistujia oli toki vain muutama, mutta siis jollain meni meitäkin surkeammin.

Mutta niin, meillä on siis aivan jäätäviä ongelmia vireen kanssa, ja se tulee esiin lähes poikkeuksetta ainoastaan kisatilanteessa. Ja nyt viimeisten kokeiden aikana tilanne on ainoastaan pahentunut, vaikka kuvittelisi, että mitä enemmän osallistuu kokeisiin, sitä helpommaksi tilanteet tulisivat.

Nyt en viritellyt koiraa ennen paikkamakuuta ollenkaan. Kaveri oli mukana katsomassa, niin sain koiran odotusajaksi autoon. Autosta sitten suoraan paikkikseen, muutaman nakinpalan syötin, kun käskin koiran maahan kehän viereen tuomarin ohjeistuksen ajaksi. Paikkiksesta mentiin pihalle odottamaan omaa vuoroa, ja sisälle sitten ihan viimeisellä hetkellä. Pihalla otin parin askeleen seuruuta ja sivulla pyörimistä. Kaikesta virittelyn puutteesta huolimatta koiralla lähti liiraamaan sitten heti kehänauhan sisällä. Ja tuomari haukkui. Syystä, joo, mutta ei aiheesta: ei toi koira ole ”tottelematon”/kouluttamaton, vaan ongelma on vaan siinä vireen nousussa, kyllä se ne ”temput” osaa.

Nyt on sitten kaikki into ja inspiraatio täysin kateissa. Tuntuu ihan turhalta treenata, kun ei se toimi ”tositilanteessa” sitten kuitenkaan. Ja kun se hyvä toko-koira olisi sellainen hiljainen ja hillitty, joka tarkkaavaisesti odottaa vain käskyä, jotta pääsee suorittamaan hillityn reippaasti. Ei oikein täsmää tuohon otukseen, joka kyllä tykkää tehdä mitä vain ikinä sille keksii opettaa, mutta jolla on niin paljon tarmoa, ettei yhteen asiaan keskittyminen vaadi kaikkea kapasiteetilta, jos ympäristössä tapahtuu jotain huomioimisen arvoista. Kaverin kanssa joskus puhuttiin sitä, että se täydellinen ”toko-bortsu” on aina aktiivisena ja energisenä tekemässä mitä vaan, se on heti valmiina, ja istuu ohjaajan vieressä tuijotuksen herpaantumatta ajatellen, että ”joko tehdään, sano mitä mä teen, niin mä teen sen!”, kun taas tuo oma otus aktiivisena ja energisenä ajattelee, että ”joko tehtäis, kato mä tein jo viis asiaa, oliks hieno, voin kyllä tehä lisääkin, enkö ookin hieno?!” Että yritä nyt siinä sitten laama-tokoilla.

Olin jo etukäteen päättänyt, että kokeen jälkeen vietetään vähintään viikko täydellistä taukoa kaikesta tekemisestä. Tällä viikolla ollaankin vain tehty pitkää lenkkiä, ja oltu vain. Tuskin ensikään viikolla tehdään mitään toko-juttuja. Seuraava tottelevaisuuteen liittyvä juttu on varmaan pk-tottiksen laitto ”pakettiin”. Talvella voisin keskittyä (siis sen mitä kouluhommilta kerkeää…) jäljen esineilmaisuun, että heti keväällä voitaisiin sitten jatkaa ihan hirveällä teholla. Toko-juttuja voidaan tehdä heti kun joku kertois miksi ja ennen kaikkea miten…

Voihan kipeä kissa sentään…

Kissapäivitykset on näköjään aina sairaskertomuksia, niin myös tällä kertaa.

Ja taas pitää vilasta hieman taaemmas, jotta päästään tähän hetkeen. Kesällä olin molempien elikoiden kanssa ”kesäsiirtolassa”, jossa kissalla on kaveri, jonka kanssa se tulee hyvin toimeen. Mutta tuonnepa otettiin kesällä kissanpentu, jota oma kissa ei voinut sietää lainkaan! Vaikka luulisi, että pienen pennun kanssa tulisi kaikki toimeen, niin e-hei! Kissa otti hirveän stressin pennusta, ja loppukesästä tilanne meni siihen, että kissa teki paskot pääsääntöisesti lattialle. Pahimmassa tapauksessa useamman kerran päivässä.

Kotiin kun päästiin syksyllä, niin tilanne vähän rauhoittui. Tosin kissan maha meni todella kovaksi, ja ongelmaksi tulikin ummetus. Annoin ensin muutamana kertana parafiiniöljyä, mutta kun se auttaa vain oireeseen, ei varsinaiseen syyhyn, siirryin Levolaciin, josta tosin ei ollut hirveästi hyötyä. Kun pahimpaan ummetusaikaan tuli pissat muutaman kerran väärään paikkaan, luonnollisesti ajattelin, että se johtuu vain siitä ummetuksesta, enkä nyt ottanut mitään hirveää stressiä. Tai siis, en ottanut mitään itsemurhastressiä lisää niistä pissoista…

Nyt viikon sisään on tullut muutamat pissat väärään paikkaan, ja tänään testasin sitten sellaista ”lääketieteellistä” kristallihiekkaa, joka värillä ilmaisee pH:n muutoksen ja veren. Sain kissan laatikolle, ja värihän muuttui reilusti! Värimuutos ei itsessään kerro tarkkaa pH:ta, mutta kun tein testin sekä puhtaalla kraanavedellä että saippualiuoksella (pesuaineen pH itsessään oli 10,5), pissakohta oli kaikkein eniten tummunut.

Kävin sitten saman tien hakemassa eläinlääkäriltä lääkeruokaa, ja nyt sitten kissa-ressu saa RC:n Urinary S/O high dilutionia. Seuraavaks täytyy hankkia sitten pH-liuskoja, ja ruveta seuraamaan pH-arvoa ihan numeerisesti.

Toisaalta tuntuu, että tää on ihan viimeinen niitti kaikkeen tän hetkiseen turhaumaan, mutta toisaalta taas, viimeksikin kissa parani lääkeruualla. Eli ehkä tästä nyt on vaan sitten tie ylöspäin? Nyt just vaan ei millään jaksaisi…

Heppailua

Viime viikolla alkoi virallisesti syksy, kun Hevo tuli mukaan kuvioihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, että itse menin mukaan Hevon kuvioihin.

Hevo oli ollut koko kesän laitumella, jossa sitä oltiin kuitenkin käyty liikuttamassa, tosin ainoastaan maastoköpöttelyä ja pellolla humputtelua. Viimeisen kuukauden aikana oli sitten tullut ihmeellistä vaivaa ja kremppaa, liikkeet oli ollut epäpuhtaita. Hieroja oli todennut Hevon jumiseksi, mutta oli hyvin rentoutunut hieronnan jälkeen.

Viime viikolla oli sitten ensimmäistä viikkoa tallilla, ja liikunta oli tarkoitus aloittaa tosi varovasti kaikkien vaivojen jälkeen. Suunnattiin siis tielle kävelemään, tarkoitus oli ottaa muutamia tosi lyhyitä ravipätkiä, mutta muuten tehdä ainoastaan kävelylenkki. Hevo kävelikin ihan reippaasti kun siihen oli saanut tökittyä ensin vauhtia, ja meno oli kaikin puolin rentoa. Ravissa sitten totuus paljastui… Epäpuhdashan se oli! 😦 Ei nyt varsinaisesti kunnolla ontunut, mutta nikkasi kuitenkin ihan selvästi. Tallissa kun tunnustelin koko hevosen läpi, niin ei arkonut tai aristanut mitään eikä lavat tai jalat tuntunut lämpimiltä. Eli taas sarjassamme mystisiä vaivoja!

Nyt ohjelmassa on sitten vain kävelyä, kunnes tulee jotain selvyyttä. Toivotaan, että ei olisi mitään vakavaa, vaan vanha heppa jatkaisi vielä ehjänä ja pirteänä eteenpäin!

Kun kovalevy sanoo ”poks”…

• …ensin itketään kaikkien hävinneiden kuvien perään
• …sitten itketään kaikkien viittä vaille valmiina olleiden koulutöiden perään
• …sitten itketään, kun otetaan yhteys huoltoon ja saadaan kuulla huoltohinnasta: tiedostojen pelastus ~200€, jos ei onnistu, 70€; huolto sisältäen kovalevyn vaihdon alk. 250€
• …seuraavaks voidaan pyyhkiä kyyneliä kun kaveripiiristä joku vaihtaa kovalevyn ilmaiseksi, hintaa kovolle jäi vain 60€!
• …sitten kyynelehditään taas, kun tajutaan, että ihan oikeesti, kaikki kuvat on nyt poissa, ikuisesti!!
• ….sitten luvataan ja pyhästi vannotaan, että aletaan ottaa sitä varmuuskopiota pikkusen useammin kuin parin vuoden välein……

Jotta tällasta täällä, on mennyt joskus vähän hohdokkaamminkin! Esimerkiksi silloin, kun en vielä ollut huomannut, että kesän aikana huoltoyhtiö oli vienyt mun fillarin pyörävaraston siivouksen yhteydessä, vaikka se oli merkittynä!

Mutta tänään on näköjään juhlapäivä: WordPress ilmoitti, että on kulunut tasan kaksi vuotta blogin aloituksesta!

Uskomatonta…

Mun tän vuoden hevostelut ei kerta kaikkiaan ala kovin vahvasti.

Viikolla olin taas tallilla, ja tarkoitus oli mennä tekemään kunnon jumppa kentälle. Hevo vaikutti oikein hyvältä, käveli rennosti ja reippaasti. Ravin nosti täysin ongelmitta, mutta heti ensimmäisestä raviaskeleesta lähtien oli täysin könkkä! Yritin katsoa ontumista taluttamalla ravissa, mutta ei siinä oikein tullut hullua hurskaammaksi, joten juoksutin sitten irtona, jotta näin liikkeet paremmin. Ja eihän siinä mitään kysymystä enää ollut, Hevo ontui oikeaa etusta ihan selvästi. Parin raviaskeleen jälkeen otti jopa suoraan laukalle, joten ei tosiaan ollut kyse mistään pienestä epäpuhtaudesta.

Omistaja epäili, että on taas tarhassa onnistunut venäyttämään jonkun paikan, kun tarhakaveri oli kuulemma viimepäivinä juoksuttanut Hevoa.

Hevo jäi talliin syömään päiväheiniä, ja heitin sille BOT-loimen selkään. Omistaja ajatteli, että jos vika onkin jossain ylempänä, niin siitä on tuskin mitään haittaa. Nyt sitten taas toistaiseksi vaan kävelyä. Tällä menolla taidan päästä kunnolla ratsastamaan joskus vappuna…