Pahanmielen agi-treenit…

Hoh hoijaa, viime viikon agilitystä oli hauskuus kaukana! Koiraa kiinnosti aivan kaikki muu enemmän kuin minä, niin siitähän on sitten hyvä lähteä liikkeelle!

Paikallinen agikoulutus toimii siten, että kouluttaja antaa jokaiselle koirakolle omat tehtävät, ja kaikki tekevät siis omia juttujansa samanaikaisesti. Omaan tahtiin pidetään sitten ”hengenvetotaukoja”. Sinänsähän tämä toimii kauhean kivasti, kun ei tule sitä ns. turhaa seisoskelua, vaan pääsee tekemään enemmän. Kouluttaja sitten kiertää koirakoiden välillä antamassa neuvoja ja korjaamassa. Ihanan tehokasta, paitsi tosiaan silloin kun on itse vähiten kiinnostava asia koiran mielestä…

Lämmittelyjen jälkeen aloitettiin taas hyppytekniikalla. Olin käskenyt koiran istumaan riman säädön ajaksi, ja juuri kun sain riman paikoilleen, koira varasti hypylle! No sinänsä pikku juttu, mutta kun hypyn jälkeen matka jatkui samalla vauhdilla kouluttajan koiran luokse, joka oli aitaan sidottuna! Ehdin karjaista sen pois sieltä sen verran ajoissa, että pyörähti ympäri suoraan toisen koiran nenän edestä, mutta siltikään ei mikään hirveän vakuuttava alku! Tuostahan sitten omat hermot kiristyivät, ja aloin kyttäämään, ettei se koira nyt tosiaankaan katsele muita koiria (no sitä se teki koko ajan, koska sitä ei vaan kiinnostanut mun touhuni!), ettei se vaan lähde minnekään huitelemaan, ettei se hypyt pääse ”valumaan” pitkiksi muiden luokse jne jne…

Tolpan kiertokaan ei oikein onnistunut, kun kiertomatka aina ”venyi”, ja sain huutaa takaisin, ettei karkaa vauhdista muiden luokse. Ja vanne alkoi kiristää omaa päätä…. Ei puhettakaan, että oltaisiin tehty edelliseltä kerralta tuttua tolpan kierto – putkeen – tolpan kierto -harjoitusta. Onneksi lopuksi tehtiin puomia, joka onnistui hyvin, niin päästiin sentään lopettamaan onnistumiseen! Mehän ollaan aikaisemmin tehty vain muutamia kertoja puomia, ja silloin on tavoitteena ollut lähinnä koiran varmuus, eli ei olla otettu varsinaisesti kontakteja, vaan harjoiteltu vain puomilla liikkumista. Nyt kouluttaja neuvoi harjoituksen siten, että koira jätetään ensimmäiselle kontaktille, mennään itse puomin ”laskurampin” (voi apua, mikä se on oikealta nimeltään?) alkuun, josta sitten kutsutaan koiraa, ja lopuksi pysäytetään se loppukontaktille. Koira hiipi alkuun alkukontaktista eteenpäin, eikä millään olisi malttanut odottaa, mutta loppuun saatiin pari aivan täydellistä suoritusta, jeejee!

Kaiken kaikkiaan harjoittelua leimasi hirveä turhautuminen ja ”yliyrittäminen”. Olen muutenkin huomannut, että olen alkanut kyttäämään koiraa sen ollessa vapaana, eikä vapaana rallaaminen olekaan enää rentouttavaa… En edes osaa sanoa mistä se on tullut, koska ei se ole mihinkään karannut, vaan tullut aina käskystä takaisin. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että vapaana olemista on leimannut oma kyttäys: aina kun koira on ottamassa spurttia, olen jo huutelemassa sitä takaisin päin, ettei se vaan sinkoa mihinkään. Sherlockina voisi päätellä, että en pysty luottamaan koiraan, mutta miksi ihmeessä näin?! Kun mitään syytä antavaa ei ole tapahtunut… Huomaan kuitenkin vaaran merkit: kohta ei koiraa kiinnosta mikään mitä teen, kun aina saa vain komentelua ja perään huutamista! 😦 Ja mä kun haluan olla koiran silmissä myös se, jonka kanssa on kivaa, ja haluan että koiralla on kivaa! Dear eki, mitä tehdä?!

Advertisement

Pitkästä aikaa agilityä!

Toissa viikolla päätin, että nyt on saatava joku ”oma juttu”: sain mahdollisuuden jäädä tänne Saksaan vähän pidemmäksi aikaa (kunhan välissä käy vähän lomailemassa ja hakemassa pennun ❤ ), joten jotain omaa sosiaalista ohjelmaa pitää järjestää, ettei elämä ole vain työtä ja kämppiksiä. Ja mistäs sitä elämää paremmin löytää kuin koirapiireistä?

Laitoin siis viestiä paikalliseen koiraseuraan, kerroin meidän taustoista ja halusta päästä tekemään jotain toko-juttuja ja agilityä. Jotain kertoo paikallisesta koiraelämästä, kun meille sanottiin, että koska ollaan jo tehty niin paljon (bh-koe ja pari toko-koetta takana), ei meille ole tarjolle mitään tokoa. Sen sijaan agilityyn pääsin tutustumiskerralle jo muutaman päivän päähän!

Viikko sitten käytiinkin katsomassa, millaista meno paikallisella agility-kentällä onkaan. Omasta mielestä on kyllä kerta kaikkisen mahtavaa, että tarjotaan mahdollisuus ilmaiseen tutustumiskertaan, jonka jälkeen voi sitten puolin ja toisin katsoa jatkoa. Lisäksi tuolla meidän tutustumiskerralla oli meidän lisäksi vain yksi toinen koirakka (vanha mies pienen koiran kanssa!), joten kouluttajalla jäi hyvin aikaa.

Kenttä näytti vähän kotikutoiselta, joten alkuun epäilin, että mitähän tämä paikallinen agility mahtaa oikein pitää sisällään… Epäilykset oli kuitenkin turhia, sillä kouluttaja tuntui oikein pätevältä!

Täällä on ulkokausi vielä parhaimmillaan!

Ihan alkuun kouluttaja halusi, että koirat lämmitellään kunnolla. Me oltiin tietysti kävelty kentälle parikymmentä minuuttia, mutta niin vain päästiin juoksemaan kenttää ympäri! Tämän jälkeen tehtiin kouluttajan johdolla erilaisia venytys- ja taivutusliikkeitä, jotta koirat taatusti oli elastisia joka suuntaan. Ihan mahtava alotus, mitään tällaista ei ole tullut (vielä?) Suomessa vastaan, siis että johdetusti ihan oikeasti lämmiteltäisiin koirat!

Varsinaisesti sitten agissa tehtiin aluksi hyppytekniikkaharjoitusta, sitten ihan yksittäisenä putkeä ja a:ta. Loppuun vielä vähän ohajusteknistä harjoitusta, kun ohjattiin koirat tekemään kahdeksikkoa kahden tolpan välissä.

Kaiken kaikkiaan tunti oli oikein mahtava ja antoisa! Ehdottomasti mennään jatkossakin tuonne, kun meille paikka myös järjestyi. Ja koko hommahan on niin naurettavan halpaa, ettei mitään rajaa: kun ostaa kuuden kerran kortin, se maksaa 25 €, ja tunnit toimivat ”irtotuntiperiaatteella”, eli tarvittaessa tunnin voi perua, ja se siirtyy sitten myöhemmäksi. Kerrankin siis jotain hyvää saksalaisissa koirajutuissa… 😉

Pelto löydetty!

Piti sitten ihan Saksaan asti lähteä, että löydettiin täydellinen jälkipelto. Nyt ollaan sitten reilun viikon sisään tehty paitsi kesän ensimmäinen jälki, myös huimat kolme jälkeä!

Ensimmäinen jälki oli noin 200 m pitkä, kaksi kulmaa, ensimmäistä kertaa myös kaksi keppiä. Nappuloita noin joka viidennellä askeleella. Koira tykkäsi kovasti, janalle piti hetken aikaa keskustella, onko ihan oikeasti oikea tapa lähteä jäljelle siten, että janalla multapaakut lentelee tassujen kauhoessa vauhdilla eteen päin… Jälki itsessään oli aika huolimatonta, vauhti oli turhan kova ja koira seilasi. Vaikka ollaan harjoiteltu uutterasti ”keppi=maahan”-ilmaisua, jäljellä ne oli kovin kovin outoja. Jälki kyllä vei mukanaan sellaista vauhtia, ettei koira yhtään tuntunut tajuavan, että minkä ihmeen takia tässä nyt pitäisi jäädä paikalleen kökkimään ilman mitään syytä! Mutta oli kivaa, ja sehän on pääasia! Ja se edellinen jälki taisi tosiaan olla joskus viime syksynä…

Toinen jälki tehtin perjantaina. Nyt pituutta noin 300 m, kaksi kulmaa, keppi ainoastaan lopussa. Ruokaa jätin yhteensä noin viiteen kekoon koko jäljen matkalle. Nyt homma näytti paljon fiksummalta, koira jäljesti tiiviisti ja todella hyvällä draivilla. Vauhtia oli taas yli oman tarpeen, mutta varsinkin loppujälki toisen kulman jälkeen oli oikein mahtavaa! Juuri sellaista kuin täydellisen jäljestyksen pitää ollakin!

Koska jonkun on oltava kaunein ja parhain!

Kolmas jälki tehtiin lauantaina. Nyt pituutta oli noin 400 m, kulmia tuli huimat 7(…), keppi ainoastaan lopussa, ja kepin alla purkissa raksuja, muuten koko jälki oli täysin tyhjä. Pysähdyin kulmiin ja suorille noin 30 askeleen välein hetkeksi seisomaan, muuten ihan normaalia kävelyä hieman tavallista lyhyemmillä askeleilla. Jälki vanheni ensimmäistä kertaa 30 min.

Vauhtia oli taas aivan täydellisen liikaa, ja aivotkin tuntui unohtuneen jonnekin lenkkipolun varrelle. Heti ensimmäisenä sain karjaista koiran takaisin, kun paria metriä ennen paalua ”jälki”-käskyllä sinkosi tangentin suuntaan… Jälki meni juoksenteluksi, olin kuvitellut, että nyt kun jälki sai vanheta, olisi joutunut tekemään tarkempaa työtä, että pysyy jäljellä. En tiedä mitä hajua seurasi, mutta kulki nokka aika ylhäällä, seilasi härskisti siksakkia jäljen päällä, mutta silti pysyi mukana koko sik-sak-jäljellä! :O Kulmat haisteli hämmentävän hyvin, yhden kulman merkkinä olleen kepin meinasi napata mukaansa.

Kun jälkeä oli takana vähän reilu puolet, homma tuntui karkaavan ihan käsistä. Meni ihan juoksenteluksi, sitten piti vähän ruohoakin haukata. Siinä sitten keskellä saksalaista peltoa otettiin aikalisä ja keskusteltiin suomalaisin sivistyssanoin, mikä on homman nimi ja juonen kulku. Yllättäen se jälki löytyikin sieltä mistä piti, ja loppujälki meni paljon sivistyneemmin, enää ei tarvinnut seilatakaan niin paljoa, ja jälkikin oli taas se pääasia. Loppukepille käskin suoraan maahan, en antanut edes miettiä omaa ratkaisua.

Kaiken kaikkiaan kaikista jäljistä (myös tuosta viimeisimmästä) jäi oikein hyvä maku suuhun! On älyttömän hienoa katsoa, kun koiralla on ihan ”sisäsyntyinen” polte jäljelle, jälki vie mukanaan, ja itse tekeminen palkitsee. Ruoka tuntuu vain häiritsevän, mutta tuon viimeisen juoksentelu-jäljen perusteella taidan kuitenkin jättää seuraavalle vielä muutaman hidastekasan…

Nyt kun meillä on kunnon pelto, täytyy sitä hyödyntää ihan viimeistä päivää! Tavoitteena olisi, että päästäisiin tekemään ainakin kaksi jälkeä viikossa.

Saksalaiset (ja) koirat

Nyt on kuukausi Saksaa takana, eli juuri sopiva hetki tehdä pitkälle meneviä yleistyksiä paikallisista koirista, niiden tavoista ja niiden omistajien tavoista! Sillä tokihan kaikki tietää, että saksalaiset koirat on ihan täysin erilaisia kuin suomalaiset, nehän kulkee kaupungillakin vapaana! Ja koska Saksa ei ole sellainen takapajula kuin Suomi, niin täällä koiriinkin suhtaudutaan niin sivistyneesti! Tai jotain…

Jos vaikka aloitetaan siitä, millaisia koiria täällä on, sillä koirakanta tuntuu omaan silmään eroavan suomalaisesta. Ensinnäkin täällä on paljon pieniä koiria, oma koira on jo selvästi iso. Toki vastaan tulee myös perus kultaistanoutajaa ja labradorinnoutajaa, mutta pääpaino koirissa tuntuu olevan pienissä. Pienissä ja lyttynaamaisissa, valitettavasti… En ole ikinä nähnyt esimerkiksi niin paljon mopseja kuin mitä täällä tulee ihan päivittäin vastaan! Suosituin rotu taitaa kuitenkin olla ranskanbulldoggi, niitä tuntuu olevan aivan jokaisella nurkalla! Lisäksi suosiossa ovat yleisesti ottaen staffin tyyppiset sekoitukset. Mutta ruttukuono on kovassa suosiossa. Ja jos koiralla ei ole ruttuturpaa, se on usein jonkinlainen husky-sekoitus. Arktiset ”sudennäköiset” koirat on myös suosittuja, ja niitä näkyy katukuvassa paljon! Sen sijaan esimerkiksi paimenet ja spanielit ovat jääneet omilta silmiltä täysin piiloon.

No kun niitä koiria täällä nyt tuntuu olevan, niin ne on varmaan kaikki niitä mielikuvien supersosiaalisia ja hyvinkoulutettuja hurmureita? No, heti ensimmäisenä päivänä oma koira oli saanut jo melkein päällensä kaksi hurttaa… Kumpikin kulki pitkässä narussa, ja kummankaan omistajaa ei tuntunut haittaavan se, että koira sinkoaa kohdalla suoraan päin! :O Räksyttäjiä ja rähjääjiä täällä on ihan samalla samalla tavalla kuin Suomessakin, sori vaan.

Toki täälläkin tulee vastaan niitä vapaana kulkevia, ei-mistään välittäviä koiria, jotka ovat oikein loistoesimerkkejä siitä oikeasta koulutuksesta. Aika usein tulee vastaan kuitenkin myös niitä vapaana kulkevia koiria, joita omistaja ryhtyy pyydystämään kaikin mahdollisin tavoin, kun näkee vastaan tulevan toisen koiran… Se huomattava ero täällä kuitenkin on, että vapaisiin koiriinkaan ei suhtauduta kiihkolla suuntaan tai toiseen. Meitä tuli esimerkiksi metsätiellä vastaan vapaana kulkeva koira, jota omistaja yritti (tuloksetta…) kutsua luokse. Kun kuulin koiran olevan uros, totesin että menköön: kun se kerran on luokse tulossa, niin haistelkoon omakin koira samalla, mitä sitä hätistämään, kun peruskiltiltä sesseltä se vaikutti. Oma koira oli pikaisen haistelun jälkeen sitä mieltä, että nyt on kohteliaisuudet vaihdettu, älä tuu iholle! Pieni rähähdys, ja toinen koira luikki pois. Omistajaa ei huolettanut ollenkaan, se vain mäkätti koiralle, että ”no niin, nyt sait varotuksen, kannattaako lähteä huitelemaan?!” 😀 Ei siis puhettakaan siitä, että puolin tai toisin olisi väläytelty mitään ”vaarallinen koira”-kortteja.

Muutenkin täällä tuntuu olevan suhtautuminen koiriin varsin luonnollista ja maalaisjärkistä. Koiria tunnutaan pidettävän ihan oikeasti ”vain” koirina: kaikki tietävät, että koirat haukkuu ja voi olla arvaamattomia, siispä ei ahdistuta tai pelästytä haukkumisesta, eikä vieraiden koirien iholle pääsääntöisesti mennä. Koiria ei kuitenkaan pelätä, vaan pidetään ihan luonnollisena asiana sitä, ettei esimerkiksi juosta koirien jalkoihin.

Myös koirien omistajat tuntuvat kunnioittavan toisten tilaa (jos nyt jätetään ne pitkässä remmissä päälle sinkoilevat laskuista…), ja kaupungilla ja muutenkin ihmisten ilmoilla koirat kulkevat pääsääntöisesti lyhyessä narussa. En sitten tiedä, onko tämä lyhyessä narussa kipittäminen syynä myös siihen, että kadulla näkyy ihan hirveästi (isoja) koiria, joilla on selkeästi vikaa selässä ja takaosassa! Monet isot koirat näyttää liikkuvan todella jäykästi ja jopa epäpuhtaasti.

No entäs sitten se matkustaminen yleisesti ottaen koiran kanssa? Lähtökohtaisesti kaikki onnistuu, täällä ei ”tunneta” allergiaa! Junissa esimerkiksi ei ole lainkaan eläinvaunuja, vaan eläinten kanssa mennään juuri sinne missä nyt sattuu olemaan tilaa. Entäs sitten kääntöpuolena? Junassa koira tarvitsee lastenlipun, eli maksaa puolet aikuisesta. Ja ei, Saksassa junilla kulkeminen ei todellakaan ole liian halpaa! Julkisissa kulkuvälineissä koirien tulee lisäksi olla joko kantokopassa (näin pienet koirat kulkee ilmaiseksi), tai sitten niillä pitäisi olla kuonokoppa. Tätä kuonokoppapakkoa tunnutaan katsottavan kuitenkin läpi sormien: esimerkiksi paikallisliikenteessä en ole nähnyt yhtään koiraa kuonokopan kanssa – tai kerran näin, kun mies tuli koiran kanssa ulos ratikasta, ja remmistä roikkui koppa. Sen sijaan viimeksi junalla matkustaessa konduktööri sanoi, että koppa olisi syytä olla päässä, sillä ”jos juna tulee täydemmäksi, niin sitä ei koskaan tiedä, jos joku pelästyttää koiran. Mutta siis nyt ei tarvi laittaa.” Itse pidän koppaa kuitenkin aina matkassa mukana, voin sitten tarvittaessa pahoitella, miten unohdin näin turistina koko kopan! 😉

Kaiken kaikkiaan voi siis sanoa, että täällä Saksassa koirat on ”tasoltaan” ihan samanlaisia kuin Suomessakin, mutta niihin suhtaudutaan, sekä hyvässä että pahassa, pääsääntöisesti vain eläiminä. Tarkoitus oli ottaa osaa paikallisen koiraseuran toimintaan, mutta näyttää siltä, että aika ei riitä. Jatkan siis koirakulttuurin seuraamista ihan täältä perus kaduntallaajan näkökulmasta!

Koiran kanssa Saksaan

Maailmanvalloitus koiran kanssa jatkuu, ensin oltiin Virossa, nyt lähdettiin Saksaan!

Me ollaan koiran kanssa nyt seuraavat kolme kuukautta Saksassa Hallessa, kun olen tekemässä harjoittelua: toimin ulkomaalaisten harjoittelijoiden ”varaäitinä”.

Koiran kanssa matkustaminen on itse asiassa aika vaivatonta, ainakin siis viralliselta osuudeltaan. Maata vaihtaessa koira tarvitsee rabies-rokotuksen, sirun ja lemmikkieläin passin, johon edellä mainitut on merkitty (katso tarkemmat maakohtaisia tuonti-/vientivaatimuksia Eviran sivuilta).

Meillä matkustaminen Saksaan tapahtui lentäen, mikä oli paitsi nopein myös halvin vaihtoehto. Edestakaiset lennot Finnairilla Berliiniin maksoi noin 150 € + koirasta 150 €. Koiran lippu piti ostaa erikseen asiakaspalveluun soittamalla. Periaatteessa lippu pitää olla ensin itsellä ja sitten vasta voi ostaan koiralle oman lipun. Itse tein siten, että oli valinnut netistä lipun ja tehnyt varauksen viimeistä vahvistusta vaille ennen kuin soitin asiakaspalveluun. Asiakaspalvelusta pystyttiin katsomaan, että lennolle pitäisi olla koirapaikka vapaana, joten ostin lipun saman tien, jolloin virkailija laittoi koiravarauksen oman lentolippuni tietoihin. Jokin erillinen osasto vahvistaa koiraliput, eli teoriassa olisi ollut mahdollista, että koira ei olisikaan päässyt lennolle.

Koska karkeasti arvioituna ”kissaa isommat” koirat matkustaa lentokoneessa ruumassa (kuitenkin eri paikassa matkalaukkujen kanssa), koira tarvitsi myös ison lentohäkin. Ja iso lentohäkki tarkoitti todellakin ISOA! Virallisten määräysten mukaan häkin pitää olla niin iso, että koira voi istua tai seistä niin, ettei sen korvat osu kattoon, ja pituuden pitää olla niin paljon, että koira voi maata suorana jalat eteenpäin. Olin suurrikollinen, enkä ostanut koiralla tarpeeksi isoa häkkiä… Nyt häkin mitat olivat ”vain” noin 105*70*80cm. Mahdutaan siis sisään vaikka molemmat. Tuo koko oli myös aikalailla isoin mikä meni Finnairin koneeseen sisälle: isomman häkin kanssa olisin ollut todella isoissa ongelmissa!

Matka siis alkoi Helsinki-Vantaalta, jossa koiran kanssa mentiin ihan erilliselle portille lähtöselvitykseen. Oikea tiski löytyi kysymällä ensimmäiseltä vastaantulevalta virkailijalta ohjeita.

Kun liput oli selvitetty ja koiran matka maksettu (Finnairilla sen voi maksaa joko luottokortilla asiakaspalveluun soittamalla tai lähtöselvityksen yhteydessä kortilla tai käteisellä), koiraa tultiin hakemaan erilliseen odotustilaan. Tässä vaiheessa häkki tarkastettiin, lähinnä ettei siellä ole esim. teräviä kulmia. Häkissä koira matkusti ilman pantaa.

Kun saavuttiin Berliiniin, menin heti ensimmäisenä kysymään ensimmäiseltä vastaantulevalta virkailijalta, mistä saisin haettua koiran. Kuulemma tulisi hihnalta?! No ei kyllä tule ikinä, joten jäin jännittyneenä odottamaa… Helsingin päässä koira sai privaattikuljetuksen koneeseen, mutta Berliinissä samassa ”vaunussa” lentokoneesta matkatavarapaikkaan oli muutama laukku. Koira oli kärryn viimeisessä vaunussa, ja joutui odottamaan melko pitkään ulkona suht kovassa melussa, kun autoja ja busseja suhasi ohi. Lopulta kaksi matkatavaratyöntekijää kantoi häkin sisälle: olin seurannut lasiseinien läpi silmä kovana koiran liikkeitä, ja osasin mennä heti ovelle vastaan.

Koira ei tuntunut mitenkään erityisen ahdistuneelta lentomatkasta, tosin väsynyt se oli kuin mikä!

Saksassa koirat saa matkustaa junassa ihan missä vain, erillisiä lemmikkivaunuja ei siis ole. Tosin koiran lippu maksaa lastenlipun verran, eli puolet aikuisesta. Ei siis mitään halpaa touhua! Onneksi Saksassa on erilaisia lippuvaihtoehtoja lähiseuduille, ja tällöin koiran kanssa matkustaminen tulee suhteellisen halvaksi. Esimerkiksi Sachsen-Anhalt-lippu maksaa kahdelta hengeltä (joista toinen siis koira) reilut 20 €, ja matkustaa saa  vuorokauden aikana niin paljon kuin jaksaa, pystyy ja ehtii!

Kaiken kaikkiaan matka Helsingistä Halleen oli aika raskas, lähinnä tosin siksi, että sain raahata oman rinkan lisäksi koiran jättimäistä lentoboksia… Selvittiin kuitenkin ehjin nahoin kotiin, ja täällä ollaan nyt sitten tehty oloa kotoisaksi.

Saksalainen koirakulttuuri ei muuten ole ihan sitä mitä tunnutaan monesti puhuvan… Siitä lisää kuitenkin toisella kertaa!