Kas, kuulumisia?!

Kas vain, mullahan on blogi, joka ei näköjään päivitykään itsestään? Itse asiassa olen vähän miettinyt, pitäisikö aloittaa puhtaalta pöydältä uuden blogin parissa, ja jo lähtökohtaisesti tehdä siitä vain koirien treenipäiväkirja ja yleinen koirajuttujen suoltopaikka. Elämän vaikeita päätöksiä! Näillä näkymin taidan sen uuden blogin avata, heti kun saan inspiraatiota sen luomiseen!

Mutta niihin kuulumisiin!

Marraskuussa olin ”lomailemassa” kolme viikko: ensin Suomeen hakemaan pikku-piraija, viikon olin nauttimassa Egyptin lämmöstä, ja sitten koirien kanssa takaisin Saksaan. Tuo pieni kauhuapina on osittainen syy siihen, että en ole jaksanut blogia päivittää, vaikka luulisi, että uuden koiran myötä sitä palaisi halusta päästä kertomaan jokaisesta tassun liikahduksesta!

Tältä ne näyttäis yhdessä. Apina (tässä pian 7 kk) ja sit se fiksumpi tapaus.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olin kuvitelllut toisen koiran hankkimisen (tai siis sen kotiutumisen) paljon helpommaksi! Yhtäkkiä sitä onkin käsissä viisikuukautinen raivotar, joka puree kuin piraija ja on kovempi kuin peruskallio! Kasvattaja oli kyllä varoitellut, että tästä koirasta ei puutu mitään, ei varsinkaan luonnetta! Meinasi, että itsekin oli saanut  vääntää jo pennun kanssa.

Mutta siis onhan Pikkuapina aivan mahtava, siitä ei päästä yli eikä ympäri! Treenatessa on kuin ajatus ja oppii nopeasti! Ja tykkää tehdä asioita yhdessä. Palkkaantuu ruualla ja lelulla, toki se lelu on ykkönen. Apina on, tai siitä vähintäänkin tulee aivan täydellinen harrastuskoira! Se ei lannistu mistään eikä anna minkään olla esteenä! Olen aika varma, että se menisi läpi vaikka siitä peruskalliosta, jos se niin vain päättäisi haluta.

Mulla on siis käsissäni aivan ensiluokkainen harrastuskoira, jolta ei puutu ominaisuuksia (ja jonka pilaamisesta olen aivan itse vastuussa! 😀 ). Mutta entäs sitten se arki? Voi huoh… Arki… Se onkin sitten se, joka raastaa tällä hetkellä omia hermoja. Kun Apina oli kotiutunut, sain huomata, että sen mielestä olisi tosi ok hypätä ohikulkijoiden hihoihin kiinni. Tosi kivaa, not! Varsinkin täällä Saksassa on äärettömän tarkkaa sen suhteen, että koira ei saa olla aggressiivinen. Ja olipa sitä missä tahansa, niin ei se vieras koira hyppimässä kohti ole mikään ilo! No tästä ollaan näköjään päästy eroon: toki edelleen vastaantulijoiden kohdalla käsken (molemmat) koirat aina sille toiselle puolelle, mutta Apinakaan ei ole nyt tehnyt elettäkään sen suuntaan, että haluaisi loikkia kohti.

Mutta entäs vastaantulijoista ne koiralliset? Yllättääkö, jos sanon, että hirveällä huudolla oltaisi menossa kohti?! Jos koira menee riittävän kaukaa ohi (siis esim. kadun toisella puolella), saan Apinan ottamaan kontaktia ja syömään nameja. Mutta tähtien asennosta aina riippuu, mikä minäkin hetkenä on sitten liian lähellä, että pitää ruveta huutamaan ja näyttämään keskaria…

Järkevämmälläkin aikuisella menee välillä hermo ja loppuu huumori, kun kakara vaan riekkuu.

Mutta autojen jahtaus se vasta mukavaa aluksi olikin! Tein aika perusteellisesti selväksi, että jos on niin itsetuhoinen, voin kyllä listiä sen ihan itse, ei tarvi muiden autoa siihen sotkea. Tämä tuntuikin menneen perille, sillä normaalissa kaupunkiympäristössä ne autot pystyttiin ohittaman ongelmitta, ison tien varressa oli vielä vaikeaa. Ja siellä isonkin tien laidalla ollaan vietetty muutama tunti aikaa… No, kuvittelin, että auto-ongelma olisi sekin jo taaksejäänyttä elämää, mutta juuri tällä viikolla se tuli takaisin entistä pahempana! Ja pahinta tässä on se, ettei Apina ole oikein vastaanottavainen palautteelle… Jos olen huomimoimatta käytöksen, ja ainoastaan estän sen autojen perään sinkoilun pitämällä Apinaa lyhyellä hihnalla, se suuntaan kaiken kiukkunsa muhun. Jos ei komennushaukut tehoa, niin sitten hypätään käsivarteen kiinni! Kieltämisestä ja/tai pannasta kiinniottamisesta vain yltyy. Ja tuollainen kakara puree jo aiiika kovaa! Tässä tulee taas sen kovan luonteen hyvät ja huonot puolet: toisaalta palautuu aina ihan hetkessä eikä ota itseensä, mutta toisaalta mikään palautekaan ei oikein tunnu tarttuvan, kun muisti on sen kaksi sekuntia.

Just nyt tilauksessa olis paitsi kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, myös tieto siitä, että tää helpottaa joskus! Mielellään vielä aika nopeesti…

Advertisement

Saksalaiset (ja) koirat

Nyt on kuukausi Saksaa takana, eli juuri sopiva hetki tehdä pitkälle meneviä yleistyksiä paikallisista koirista, niiden tavoista ja niiden omistajien tavoista! Sillä tokihan kaikki tietää, että saksalaiset koirat on ihan täysin erilaisia kuin suomalaiset, nehän kulkee kaupungillakin vapaana! Ja koska Saksa ei ole sellainen takapajula kuin Suomi, niin täällä koiriinkin suhtaudutaan niin sivistyneesti! Tai jotain…

Jos vaikka aloitetaan siitä, millaisia koiria täällä on, sillä koirakanta tuntuu omaan silmään eroavan suomalaisesta. Ensinnäkin täällä on paljon pieniä koiria, oma koira on jo selvästi iso. Toki vastaan tulee myös perus kultaistanoutajaa ja labradorinnoutajaa, mutta pääpaino koirissa tuntuu olevan pienissä. Pienissä ja lyttynaamaisissa, valitettavasti… En ole ikinä nähnyt esimerkiksi niin paljon mopseja kuin mitä täällä tulee ihan päivittäin vastaan! Suosituin rotu taitaa kuitenkin olla ranskanbulldoggi, niitä tuntuu olevan aivan jokaisella nurkalla! Lisäksi suosiossa ovat yleisesti ottaen staffin tyyppiset sekoitukset. Mutta ruttukuono on kovassa suosiossa. Ja jos koiralla ei ole ruttuturpaa, se on usein jonkinlainen husky-sekoitus. Arktiset ”sudennäköiset” koirat on myös suosittuja, ja niitä näkyy katukuvassa paljon! Sen sijaan esimerkiksi paimenet ja spanielit ovat jääneet omilta silmiltä täysin piiloon.

No kun niitä koiria täällä nyt tuntuu olevan, niin ne on varmaan kaikki niitä mielikuvien supersosiaalisia ja hyvinkoulutettuja hurmureita? No, heti ensimmäisenä päivänä oma koira oli saanut jo melkein päällensä kaksi hurttaa… Kumpikin kulki pitkässä narussa, ja kummankaan omistajaa ei tuntunut haittaavan se, että koira sinkoaa kohdalla suoraan päin! :O Räksyttäjiä ja rähjääjiä täällä on ihan samalla samalla tavalla kuin Suomessakin, sori vaan.

Toki täälläkin tulee vastaan niitä vapaana kulkevia, ei-mistään välittäviä koiria, jotka ovat oikein loistoesimerkkejä siitä oikeasta koulutuksesta. Aika usein tulee vastaan kuitenkin myös niitä vapaana kulkevia koiria, joita omistaja ryhtyy pyydystämään kaikin mahdollisin tavoin, kun näkee vastaan tulevan toisen koiran… Se huomattava ero täällä kuitenkin on, että vapaisiin koiriinkaan ei suhtauduta kiihkolla suuntaan tai toiseen. Meitä tuli esimerkiksi metsätiellä vastaan vapaana kulkeva koira, jota omistaja yritti (tuloksetta…) kutsua luokse. Kun kuulin koiran olevan uros, totesin että menköön: kun se kerran on luokse tulossa, niin haistelkoon omakin koira samalla, mitä sitä hätistämään, kun peruskiltiltä sesseltä se vaikutti. Oma koira oli pikaisen haistelun jälkeen sitä mieltä, että nyt on kohteliaisuudet vaihdettu, älä tuu iholle! Pieni rähähdys, ja toinen koira luikki pois. Omistajaa ei huolettanut ollenkaan, se vain mäkätti koiralle, että ”no niin, nyt sait varotuksen, kannattaako lähteä huitelemaan?!” 😀 Ei siis puhettakaan siitä, että puolin tai toisin olisi väläytelty mitään ”vaarallinen koira”-kortteja.

Muutenkin täällä tuntuu olevan suhtautuminen koiriin varsin luonnollista ja maalaisjärkistä. Koiria tunnutaan pidettävän ihan oikeasti ”vain” koirina: kaikki tietävät, että koirat haukkuu ja voi olla arvaamattomia, siispä ei ahdistuta tai pelästytä haukkumisesta, eikä vieraiden koirien iholle pääsääntöisesti mennä. Koiria ei kuitenkaan pelätä, vaan pidetään ihan luonnollisena asiana sitä, ettei esimerkiksi juosta koirien jalkoihin.

Myös koirien omistajat tuntuvat kunnioittavan toisten tilaa (jos nyt jätetään ne pitkässä remmissä päälle sinkoilevat laskuista…), ja kaupungilla ja muutenkin ihmisten ilmoilla koirat kulkevat pääsääntöisesti lyhyessä narussa. En sitten tiedä, onko tämä lyhyessä narussa kipittäminen syynä myös siihen, että kadulla näkyy ihan hirveästi (isoja) koiria, joilla on selkeästi vikaa selässä ja takaosassa! Monet isot koirat näyttää liikkuvan todella jäykästi ja jopa epäpuhtaasti.

No entäs sitten se matkustaminen yleisesti ottaen koiran kanssa? Lähtökohtaisesti kaikki onnistuu, täällä ei ”tunneta” allergiaa! Junissa esimerkiksi ei ole lainkaan eläinvaunuja, vaan eläinten kanssa mennään juuri sinne missä nyt sattuu olemaan tilaa. Entäs sitten kääntöpuolena? Junassa koira tarvitsee lastenlipun, eli maksaa puolet aikuisesta. Ja ei, Saksassa junilla kulkeminen ei todellakaan ole liian halpaa! Julkisissa kulkuvälineissä koirien tulee lisäksi olla joko kantokopassa (näin pienet koirat kulkee ilmaiseksi), tai sitten niillä pitäisi olla kuonokoppa. Tätä kuonokoppapakkoa tunnutaan katsottavan kuitenkin läpi sormien: esimerkiksi paikallisliikenteessä en ole nähnyt yhtään koiraa kuonokopan kanssa – tai kerran näin, kun mies tuli koiran kanssa ulos ratikasta, ja remmistä roikkui koppa. Sen sijaan viimeksi junalla matkustaessa konduktööri sanoi, että koppa olisi syytä olla päässä, sillä ”jos juna tulee täydemmäksi, niin sitä ei koskaan tiedä, jos joku pelästyttää koiran. Mutta siis nyt ei tarvi laittaa.” Itse pidän koppaa kuitenkin aina matkassa mukana, voin sitten tarvittaessa pahoitella, miten unohdin näin turistina koko kopan! 😉

Kaiken kaikkiaan voi siis sanoa, että täällä Saksassa koirat on ”tasoltaan” ihan samanlaisia kuin Suomessakin, mutta niihin suhtaudutaan, sekä hyvässä että pahassa, pääsääntöisesti vain eläiminä. Tarkoitus oli ottaa osaa paikallisen koiraseuran toimintaan, mutta näyttää siltä, että aika ei riitä. Jatkan siis koirakulttuurin seuraamista ihan täältä perus kaduntallaajan näkökulmasta!

Koiran kanssa Saksaan

Maailmanvalloitus koiran kanssa jatkuu, ensin oltiin Virossa, nyt lähdettiin Saksaan!

Me ollaan koiran kanssa nyt seuraavat kolme kuukautta Saksassa Hallessa, kun olen tekemässä harjoittelua: toimin ulkomaalaisten harjoittelijoiden ”varaäitinä”.

Koiran kanssa matkustaminen on itse asiassa aika vaivatonta, ainakin siis viralliselta osuudeltaan. Maata vaihtaessa koira tarvitsee rabies-rokotuksen, sirun ja lemmikkieläin passin, johon edellä mainitut on merkitty (katso tarkemmat maakohtaisia tuonti-/vientivaatimuksia Eviran sivuilta).

Meillä matkustaminen Saksaan tapahtui lentäen, mikä oli paitsi nopein myös halvin vaihtoehto. Edestakaiset lennot Finnairilla Berliiniin maksoi noin 150 € + koirasta 150 €. Koiran lippu piti ostaa erikseen asiakaspalveluun soittamalla. Periaatteessa lippu pitää olla ensin itsellä ja sitten vasta voi ostaan koiralle oman lipun. Itse tein siten, että oli valinnut netistä lipun ja tehnyt varauksen viimeistä vahvistusta vaille ennen kuin soitin asiakaspalveluun. Asiakaspalvelusta pystyttiin katsomaan, että lennolle pitäisi olla koirapaikka vapaana, joten ostin lipun saman tien, jolloin virkailija laittoi koiravarauksen oman lentolippuni tietoihin. Jokin erillinen osasto vahvistaa koiraliput, eli teoriassa olisi ollut mahdollista, että koira ei olisikaan päässyt lennolle.

Koska karkeasti arvioituna ”kissaa isommat” koirat matkustaa lentokoneessa ruumassa (kuitenkin eri paikassa matkalaukkujen kanssa), koira tarvitsi myös ison lentohäkin. Ja iso lentohäkki tarkoitti todellakin ISOA! Virallisten määräysten mukaan häkin pitää olla niin iso, että koira voi istua tai seistä niin, ettei sen korvat osu kattoon, ja pituuden pitää olla niin paljon, että koira voi maata suorana jalat eteenpäin. Olin suurrikollinen, enkä ostanut koiralla tarpeeksi isoa häkkiä… Nyt häkin mitat olivat ”vain” noin 105*70*80cm. Mahdutaan siis sisään vaikka molemmat. Tuo koko oli myös aikalailla isoin mikä meni Finnairin koneeseen sisälle: isomman häkin kanssa olisin ollut todella isoissa ongelmissa!

Matka siis alkoi Helsinki-Vantaalta, jossa koiran kanssa mentiin ihan erilliselle portille lähtöselvitykseen. Oikea tiski löytyi kysymällä ensimmäiseltä vastaantulevalta virkailijalta ohjeita.

Kun liput oli selvitetty ja koiran matka maksettu (Finnairilla sen voi maksaa joko luottokortilla asiakaspalveluun soittamalla tai lähtöselvityksen yhteydessä kortilla tai käteisellä), koiraa tultiin hakemaan erilliseen odotustilaan. Tässä vaiheessa häkki tarkastettiin, lähinnä ettei siellä ole esim. teräviä kulmia. Häkissä koira matkusti ilman pantaa.

Kun saavuttiin Berliiniin, menin heti ensimmäisenä kysymään ensimmäiseltä vastaantulevalta virkailijalta, mistä saisin haettua koiran. Kuulemma tulisi hihnalta?! No ei kyllä tule ikinä, joten jäin jännittyneenä odottamaa… Helsingin päässä koira sai privaattikuljetuksen koneeseen, mutta Berliinissä samassa ”vaunussa” lentokoneesta matkatavarapaikkaan oli muutama laukku. Koira oli kärryn viimeisessä vaunussa, ja joutui odottamaan melko pitkään ulkona suht kovassa melussa, kun autoja ja busseja suhasi ohi. Lopulta kaksi matkatavaratyöntekijää kantoi häkin sisälle: olin seurannut lasiseinien läpi silmä kovana koiran liikkeitä, ja osasin mennä heti ovelle vastaan.

Koira ei tuntunut mitenkään erityisen ahdistuneelta lentomatkasta, tosin väsynyt se oli kuin mikä!

Saksassa koirat saa matkustaa junassa ihan missä vain, erillisiä lemmikkivaunuja ei siis ole. Tosin koiran lippu maksaa lastenlipun verran, eli puolet aikuisesta. Ei siis mitään halpaa touhua! Onneksi Saksassa on erilaisia lippuvaihtoehtoja lähiseuduille, ja tällöin koiran kanssa matkustaminen tulee suhteellisen halvaksi. Esimerkiksi Sachsen-Anhalt-lippu maksaa kahdelta hengeltä (joista toinen siis koira) reilut 20 €, ja matkustaa saa  vuorokauden aikana niin paljon kuin jaksaa, pystyy ja ehtii!

Kaiken kaikkiaan matka Helsingistä Halleen oli aika raskas, lähinnä tosin siksi, että sain raahata oman rinkan lisäksi koiran jättimäistä lentoboksia… Selvittiin kuitenkin ehjin nahoin kotiin, ja täällä ollaan nyt sitten tehty oloa kotoisaksi.

Saksalainen koirakulttuuri ei muuten ole ihan sitä mitä tunnutaan monesti puhuvan… Siitä lisää kuitenkin toisella kertaa!

Katto pään päälle!

Tässä parin kuukauden aikana on tullut huomattua, että asunnon etsiminen Saksasta ei ehkä olekaan se kaikkein helpoin tehtävä. Harjoittelija, jonka tilalle menen elokuussa, on ollut velvollinen etsimään jotain kämppää, mutta siltä olen saanut ainoastaan yhden kontaktin. Nyt kun tässä lähtö lähenee, päätin etsiä itsekin jotain asuntoa.

Löysinkin ebayn ilmoituksista hyvän yksiön, ja sainkin vastauksen heti. Kaikki ehdittiin sopia jopa niin pitkälle, että asunnon nykyinen vuokralainen laittoi jopa oman vuokrasopimuksensa mulle, jotta ehdin tutustumaan sen sisältöön (saksalaiset vuokrasopimukset nimittäin eivät ole mitään yksisivuisia…). Mutta, hetken päästä tästä saankin tiedon, että vuokranantaja on muuttanut mieltänsä: vaikka koiran mukaan ottaminen olikin sopinut edeltävänä päivänä, seuraavana päivänä se ei enää sopinutkaan, ei mitenkään! Ihan oikeasti uskomatonta…

No, eilen oli sitten Skype-keskustelu tuon harjoittelijan etsimän kimppakämpän asukkaiden kanssa. Saksassahan kimppakämpissä asuminen on todella yleistä, ja niissä oleminen ja eläminen on yleisesti ottaen erittäin sosiaalista. Toki on myös olemassa ”Zweck-WG”-vaihtoehto, jossa on ihan ”sallittua” asua omissa oloissa, ilman että täytyy ottaa muita asukkaita parhaimmiksi kavereikseen. Meidän keskustelu meni kuitenkin hyvin, asukkaat vaikuttivat oikein mukavilta ja rennoilta. Sillä asukkaalla, joka on tuolta lähtemässä pois neljäksi kuukaudeksi, on myös koira, eli siellä kaikki ovat tottuneet asumaan koiran kanssa. Erikseen vielä yksi asukkaista sanoi, että siellä ollaan koiriin tottuneita ja osataan olla niiden kanssa. Vaikka alkuun olinkin vähän kimppakämppävaihtoehtoa vastaan, vaikutti nuo asukkaan sen verran mukavilta, että varsinkin näin alle kuukauden päästä lähtöön tuo asunto oli kyllä ehdottomasti haluttava! Asukkaat lupasivat, että ilmoittavat mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään ensi keskiviikkona, kun ovat miettineet kaikkien tarjokkaiden väliltä.

Yllätys olikin siis melkoinen, kun tänään puoliltapäivin tuli jo sähköposti otsikolla ”Tervetuloa Heidi”! Eli sain kuin sainkin tuon huoneen, ja mikä parasta, tekivät päätöksen niin nopeasti, että en joutunut enää stressaamaan asunnottomuutta! Siispä jahuu, nyt löytyy katto pään päälle!

Lentoliput taskussa!

Koiran kanssa Saksaan lähtö tuntuu koko ajan konkreettisemmalta! Nyt on jo lennotkin ostettu, eli kyllä me sinne ihan oikeasti nyt ollaan lähdössä…

Harjoittelupaikasta tuli tieto, että sieltä järjestetään sellainen asunto, johon koiran saa ottaa mukaan. Todennäköisesti tosin ollaan ensimmäinen yö tuolla harjoittelupaikkakunnalla hotellissa, sillä loogisesti ensimmäinen työpäpäivä olisi 1.8, mutta majoitus järjestetään vasta samasta päivästä lähtien… No, mutta sitä en pidä ongelmana, saattaa olla ihan hyväkin idea herätä sitten ensimmäiseen aamuun valmiin aamupalapöydän äärestä!

Lentoboksikin löytyi koiralle, jopa yllättävän kevyt! Paino on vain 13 kiloa, eli sitä en lähes ilo raahata mukana (no ainakin isompi ilo kuin sen 23 kg kanssa). Vähän sen on määräyksiä pienempi, että nyt vain sitten peukut pystyyn, ettei meidän matka katkea heti Helsinki-Vantaalle…

Edessä on siis heinäkuun viimeinen päivä varmasti elämäni stressaavin lentomatka, mutta toivotaan kaiken menevän hyvin! Sitten onkin enää ongelmana se, miten pääsen Berliinissä lentokentältä rautatieasemalle ja mahdun rojuineni junaan…

Vähiin käy…

Vähiin käy ennen kaikkea aika, mutta nyt aletaan kokea myös niitä (toistaiseksi) ”viimeisiä” juttuja…

Opiskelut alkaa vedellä viimeisiään, mutta palautettavia töitä on vielä vino pino! Niitä on tässä viime aikoina blogin päivityksen sijaan jo rustattu, mutta vielä olisi (liikaa!) tekemistä, ennen kuin aika loppuu ihan täysin! Vähän ahdistaa, mutta on sitä ennenkin elossa selvitty!

Opiskelijalle kesä tarkoittaa luonnollisesti kovaa raatamista työpaikalla, onneksi itsellekin sellainen löytyi! Valitettavasti ei kuitenkaan täältä kotipaikkakunnalta, vaan lähden taas eläinten kanssa ”kesäsiirtolaan”, josta käyn töissä. Tiedossa siis ravintolahommia, ei milläänlailla oman alan töitä, mutta palkka juoksee. Muutama vuoro on jo takana, ja ne voi tiivistää lyhyesti: työt ei lopu tekemällä, rivakasti saa liikkua, ja paljon on vielä opittavaa. Toivottavasti ihan koko kesäksi ei ole tiedossa 9,5 h työpäiviä, mitä nyt tein muutamia putkeen…

Koska kesän olen poissa, ja oikeastaan syksynkin, täytyy hevosillekin sanoa heipat. 😦 Harmittaa kovasti, Hevon ja Ratsun kanssa on ollut oikein loistava kevät, enkä millään malttaisi lopettaa! Ensi viikolla on kuitenkin toistaiseksi viimeinen tallipäivä. Kyllähän niitä ”mun miehiä” tulee kova ikävä!

Tätä toukokuun stressiä lisää vielä sekin, että irtisanoin asunnon, eli kesäkuun alusta olen ”koditon”! Syy irtisanomiseen on kesätöissä, ja lisäksi odotin vahvistusta harjoittelusta. Tänään sitten tuo harjoittelupaikka varmistui, eli ollaan pois maisemista aina marraskuun alkuun saakka!

Tuo harjoittelukaan ei ole ihan läpihuuto-juttu, vaan sekin aiheuttaa vähän stressiä… Me lähdetään nimittäin koiran kanssa kolmeksi kuukaudeksi Saksaan! Harjoittelupaikka on siis varmistunut, mutta vielä olisi muutama pikkujuttu selvitettävänä… Muun muassa seuraavat:
– saako työpaikan puolesta järjestettyyn asuntoon ottaa koiraa, ja jos ei, niin mistä vaihtoehtoinen katto pään päälle?
– lentoboksin hankita: mistä riittävän iso ja mahdollisimman halvalla, ja vielä mahdollisimman kevyt, jotta sitä voi omin voimin kuskata tarvittaessa julkisissa?
– lentoliput: Helsinki-Berliini-väliä lentää varmasti kymmeniä koneita päivässä, mutta mistä liput halvimmalla, ja etenkin se koira halvalla mukaan? Ja mitkä yhtiöt ylipäätään ottavat kyytiin niin isoa (ne hörökorvat…) lentoboksia, kuin tuo (oikeasti pikkuinen) koira tarvii?

Mutta jos en sitä ennen kuole stressin aiheuttamaan vatsahaavaan, niin elokuussa oltaisiin koiruuden kanssa testaamassa ihan uusia maisemia.

Mutta sitä ennen pitäisi palauttaa vino pino koulutöitä (sis. molempien gradujen seminaarityöt…), toipua hammasleikkauksesta, ehtiä vielä viimeistä kertaa tallille, hoitaa muutto ja tehdä samanaikaisesti niska limassa töitä. Aikaa, mistä sitä saisi ostaa?!

Kyllä lomalla on kivaa!

Työntäyteisen kesän lopuksi koko perhe otti suunnaksi Kreetan auringon! Ensimmäinen perhematka sitten – ööh – kymmeneen vuoteen? Äitin synttäreitä lähdettiin siis viettämään ”jonnekin missä on tosi lämmintä”.

Ja lomalla oli aivan mahtavaa! Juuri sellaista, mitä kaipasikin rentoutumiseen: tosi lämmintä, ihana ranta, aivan liikaa hyvää ruokaa ja sopivasti lomailutekemistä.

Näkymä parvekkeelta ei ollut lainkaan hullumpi!

Sen lisäksi, että tuli syötyä itsensä ähkyyn ainakin kerran päivässä, lomaan kuului muun muassa hienojen kalojen seassa snorklausta, törkeän lämpimässä merivedessä lillumista, noin miljoona ihanaa ja superkesyä kissaa sekä kri kri -vuohien bongausta! Kreikan kielen alkeiskirjakin tarttui mukaan, eli seuraavalla lomalla pääsen loistamaan suorastaan mahtavalla kielitaidolla! 😉

Sitten kun mä adoptoin yhden kreetalaisen kisun, sen nimeksi tulee Knossos. Kaikki kissat ei muuten ollut varsinaisia kodittomia katukissoja, vaan kaikilla oli lähistöllä vähintäänkin ruoka- ja juomakipot. Useat kissat tuli bongattua ihan asuintalojen pihoilta.

Koiran kanssa Virossa

Viime viikolla oltiin koiran kanssa muutama päivä Virossa Saarenmaalla, ja ihme kyllä selvisin matkasta hengissä, vaikka meinasinkin stressata itseni etukäteen hengiltä! 😀 Kaikki meni siis oikein hyvin, ja ajattelinkin siis kirjoittaa pienen muistion aiheesta ”koiran kanssa matkustaminen”.

Laivalla Viroon
Matkaan lähdettiin ihan ”omin jaloin”, eli ilman autoa. Helsingistähän pääsee Tallinnaan vaikka millä laivoilla, ja matka aika vaihtelee puolestatoista tunnista muutamaan tuntiin. Omat laivanvalintakriteerit olivat halpa hinta, lyhyt matkustusaika ja koiralle mahdollisimman ”kivuton” reissu. Jos on omalla autolla liikenteessä, koiran saa käsittääkseni aina jättää veloituksetta autoon, jonne ei kuitenkaan matkan aikana pääse. Tallinkilla ilman autoa matkustavan pitää jättää koira laivan kenneltilaan häkkiin, Eckerö linelta en löytänyt koiran laivassa matkustamisesta mitään tietoa.

Itse matkustettiin Linda linella, jossa koira matkustaa omistajan ”välittömässä läheisyydessä”, joko häkissä tai kuonokopan kanssa. Hinta suorastaan naurettavan halpa, opiskelija ja koira 24e/suuntaansa! Itseä vähän jännitti tuo kuonokoppa, koska koira ei ole ennen sellaista käyttänyt. Kotona pidettiin parin päivän ajan treenit, ja tein parhaani mukaan siitä koiralle maailman kivoimman asian. (Itse asiassa kuonokopan hankkiminen ei ollut ollenkaan helppoa: perinteinen muovinen oli koosta riippumatta aivan liian lyhyt, eli otti nenään kiinni koko ajan, ja lisäksi liian leveä. Vinttikoirakoppa taas otti poskista kiinni. Hankin siis ”eläinlääkärikopan”, joka on kankainen, ja sulkee koiran suun.)

Laivamatka sujui täysin ongelmitta. Aaltoja oli sen verran, että itseä rupesi ällöttämään, mutta koira nukkui kerällä koko matkan, pari kertaa nousi koko aikana istumaan ja kerjäämään vähän rapsutuksia. Itsehän siis pelkäsin, että se vähintäänkin saa aallokosta matkapahoinvointia…

Julkisilla liikenteessä
Satamasta otettiin taksi linja-autoasemalle. Taksikuski onnitteli meitä, että juuri hän sattui olemaan paikalla, sillä monet taksit ei kuulemma ota koiria ollenkaan kyytiin, mutta hän tykkää koirista, kun itselläänkin oli. Vähän sain noottia, kun ei ollut mitään huopaa koiran karvoja estämään mukana, mutta jaloissa matkustaminen onnistui kivuttomasti. Taksikuski oli vähän huolissaan siitä, päästäänkö bussiin, ja moneen kertaan varmisteli, että olenko ottanut siitä selvää. Oli kyllä sitten itsekin sitä mieltä, että kuonokopan kanssa pitäisi onnistua. Neuvoi vielä, että lippua asemalta ostaessa koiralla pitää olla kuonokoppa, koska muuten vartijat tulevat heti valittamaan. No ei muuta kuin koppa päähän ja lippua hankkimaan!

Olin etukäteen selvitellyt bussilla matkustamista koiran kanssa, ja olin varautunut siihen, että koirasta saattaisi mennä aikuisen hinta. Lippuluukulla tein selväksi, että koira matkustaa kanssa, mutta myyjä ei sanonut mitään. Siispä otettiin suunta kohti bussia, ja olin aivan varautunut siihen, että vaikka kyynelehtien teen itselleni ja koiralla paikan bussiin, sillä onhan meillä lippukin jo ostettuna!

Kun oltiin bussiin kiipeämässä, kuski kysyi muilta matkustajilta, onko allergisia kyydissä. Kun ei ollut, saatiin tulla kyytiin. Eikä koiran kuulemma tarvinnut juosta bussin vieressä koko matkaa… Huumorimieheksi paljastunut kuski vielä kysyi koiran ikääkin, sillä seitsemän vuotiaiden pitää maksaa lastenlipusta. Bussissa koira matkusti myös kuonokopan kanssa.

Linja-autossa ompi tunnelmaa… Matkustusmukavuutta suoraan neuvostoajoilta! Koira mahtui juuri istumaan ison pakettiauton kokoisen minibussin jalkatilassa, kun omat jalat oli puoliksi sivussa.

Takaisinpäin tullessa bussi oli puolestaan iso ja moderni, siellä oli jopa wi-fi! Tilaakin oli vähän enemmän kuin menomatkalla. Lipun ostin vasta bussista, kun tultiin ”välipysäkiltä”. Kuski ei kysellyt koirasta mitään, ja en kyllä siitä itsekään tehnyt mitään numeroa, vaan kuskasin mukana ihan itsestäänselvyytenä.

Koira löysi paratiisin!
Saarenmaalla oltiin täydellisen ”maalla”, ja kun koira hyppäsi autosta kaverin pihalle, se ei nähnytkään pantaa koko sen muutaman päivän aikana kun siellä oltiin. Koira pääsi aamusta pihalle, aamupäivästä huutelin sitä sisälle syömään ja ”ruokalevolle”, sitten jatkui taas pihalla iltaan asti rällääminen. Heti ensimmäisenä päivänä se syöksyi suoraan mereen kahden rannan lähellä uivan joutsenen perään… Pari kertaa muutenkin se kävi uimassa, huonoimpana ideana se lähti uimaan veneen perään, kun oltiin menossa pienelle ajelulle…

Ensimmäiseen punkkiinkin törmättiin! Kotimatkalla huomasin, että niskaan oli jo yksi ehtinyt tarttua.

Koira siis sai nauttia lähes täydellisestä vapaudesta muutaman päivän, ja kotimatkalla iskikin sitten jo kooma päälle! 😀 Pari päivää menikin hyvässä unessa, mutta nyt alkaa olla sama vanha tuttu vauhti takaisin.

Onnenapina

Paperit kuntoon!
Ulkomaille matkustaessa koiralla pitää olla lemmikkieläinpassi, jonne on merkitty rokotukset. Lisäksi koira pitää olla sirutettu (tai tatuoitu ennen päivää X…). Suomessa kysyin laivaterminaalissa, missä vaiheessa koiran paperit tarkastetaan. Kuulemma ei Suomesta lähtiessä ainakaan, Tallinnassa sitten. No laivasta kun tultiin ulos, oltiinkin jo suoraan kadulla, eli missään ei ollut ketään, joka olisi näyttänyt siltä, että olisi ollut kiinnostunut koiran papereista. Suomeen tultiin sentään terminaalin kautta, ja siellä yritin jo tullivirkailijalle tarjota koiran papereita, jos olisi halunnut ne nähdä, tai vaihtoehtoisesti kertoa, kuka ne haluaa tarkastaa. Mutta ei kelvannut ei! Missään vaiheessa siis kukaan ei halunnut nähdä, että koiralla on paperit kunnossa.

Suomeen tultaessa koira pitää lisäksi olla lääkitty ekinokokkoosia vastaan. Ekinokokkoosilääkitys on myös ihan tavallisissa matolääkkeissä (mm. Drontal), eli mistään sen kummemmasta myrkystä ei ole kyse. Lääke pitää olla annettuna vähintään vuorokautta ennen maahantuloa.

Kaveri soitti sitten eläinlääkärille, että lääke pitäisi saada. Kysyipä vielä, tarviiko koiran tulla mukaan. Kuulemma ei, pelkkä passi riittää! No mikäs siinä, eipä tarvinnut ottaa koiraa mukaan pienelle Kuressaare-vierailulle. Eläinlääkäri iski tabletit kouraan, laittoi nimen ja leiman paperiin, ja hinta oli 17e. Kysyipä vielä varmuuden vuoksi, milloin ollaan lähtemässä, eli minkä päivän laittaa lääkkeenantopäiväksi…

 

Kaiken kaikkiaan matka ja matkustaminen koiran kanssa oli oikein myönteinen kokemus. Mitään ongelmia ei tullut, eikä loppupeleissä ollut mitään syytä stressatakaan. Etukäteen olin vähän ihmetellyt tätä virolaista tapaa demonisoida koiria pitämällä niitä jotakuinkin aina ihmisten ilmoilla kuonokopassa. Mutta mikäs siinä, paikallinen tapa, eikä kukaan niitä koiria näyttänyt kuitenkaan pelkäävän (ainakaan siis sen kuonokopan takia, mikä voisi helposti käydä Suomessa!). Tallinnassa terminaalissa jopa yksi (virolainen) äiti tuli lapsensa kanssa kysymään, saako koiraa silittää, ja molemmat oli oikein onnessaan. Laivalla lisäksi yksi venäläinen(?) perhe tuli innoissaan silittelemään koiraa, eikä tosiaan ketään tuntunut pistävän silmään tuo kuonokoppa. Mutta niin, hyvä reissu oli, toivottavasti tehdään toistekin!

Kas, syksy

Kas vain, syksy saapuu, ja kesä on vähän niin kuin kadonnut. Blogikin jäi näköjään kesätauolle, mutta eipä tässä mitään sen kummempia ole tapahtunutkaan. Laitetaan siis vain lyhyet päivitykset, ja odotetaan, että arjen mukana alkaisi jotain tapahtuakin!

Kesää olen viettänyt siis kotitonttuillessa ”maalla”, kotona en ole käynyt kuin pari kertaa. Alun perin piti viettää suurin piirtein kaikki lomat kotona, että pääsee ratsastamaan, mutta tässä on ollut vähän kaikenlaista puuhaa ja säätöä, niin on sitten jäänyt… Hevoa en siis ole nähnyt viimeksi kuin heinäkuun alkupuolella!! Silloinkin ratsastamaan lähtiessä huomasin, että kenkä oli irti, joten se siitä ratsastuksesta. Hevosen selässä olen siis viimeksi istunut juhannuksena, mahtaa olla mukavaa taas alottaa…

Koira on viettänyt varsin stressitöntä elämää, jos ei nyt pikkulasten riekkumista lasketa mukaan. Siitä on tullut varsin mallikas ”kotikoira”, eikä raapimisesta ja itsensä kaluamisesta  ole jälkeäkään! Nyt tosin pitää alottaa jonkinlaisten hommien tekeminen, ettei ihan taidot ruostu. Täällä maalla kun on tapahtunut pientä maalaistumista, kun vastaantulevat ihmiset ovat niin harvassa, että niitä pitää poikkeuksetta ihmetellä… Tänään tehtiin pitkästä aikaa sunnuntaikävely ihmisten ilmoilla, ja ihan siedettävän sivistyneesti tuo sentään käyttäytyi.

Koiran kanssa jatkosuunnitelmana on siis jatkaa ihan perus kotitottistelua, ja käydä kokeilamassa ohjatuissa treeneissäkin, miten pää kestää treenaamista. Sikäli kun homma toimii, niin tämän hetken ajatuksena olisi ruveta ottamaan tokoa. Jälkeähän me aloiteltiin keväällä, sitä toki jatketaan, mutta en usko, että me ikinä ihan oikeasti jälkeä pk-lajina harrastettaisiin. Tokoa ajattelin sillä, että siinä on sentään tekemistä, mutta vietti pysyy suhteellisen matalana, ainakin tottikseen verrattuna. Lisäksi koira lähtee leikkuupöydälle heti kun vain mahdollista: juuri alkoi juoksut, ja kun tästä on selvitty, niin saman tien aikaa varaamaan!

Kissa puolestaan on viettänyt kesää toisen kissan raksukipon äärellä… Edelleen mennään barffilinjalla, mutta se saakelin ruokarosvo haistaa jokaisen mahdollisuuden varastaa toisen raksuja! Ihraa on kesän aikana siis valitettavasti tullut, lisäksi on varmaan ulkoilun takia kasvattanut aivan hervottoman paksun turkin! Ennenkin oli paksu ja pitkähkö karva, mutta nyt se on mallia ”selviän vaikka Siperian talvesta”.

Omat opiskelut on tässä taas pikku hiljaa alkamassa, tosin ei kovin raskaana: ei vain ole ollut kursseja valittavaksi, joten nyt mennään sitten vähän ”puolella teholla”.

Opiskelujen tehottomuudesta johtuen itsellä on ollut useampiakin erilaisia suunnitelmia syksyä ja talvea varten. Toisaalta kiinnostaisi lähteä ulkomaille töihin, toisaalta välillä mietin vaihtoon lähtemistäkin. Nyt on tämän ”kesäkodin” kautta mahdollisesti aukeamassa mukavaa puuhastelua, jopa sieltä ulkomailtakin! Huomenna kuulemma varmistuu jotakin, joten sitten ainakin osa suunnitelmista lyötäneen lukkoon. Juuri tänään sain vasta kuulla näistä, ja olen ihan mielettömän innoissani! Perus realistina tiedän kuitenkin, että paitsi ettei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, niin myös itku pitkästä ilosta, joten palataan näihin sitten kun edes joku on ihan varmaa.

Kaikki loppuu aikanaan

Ja niin on Tanskasta kotiuduttu ja palatta arkeen! Mukaan tarttui mahtavia kavereita ja jonkinlainen tanskan taito, ja sinne jäi pieni pala sydäntä, jota järjellä yritän saada takaisin!

Tuo vajaan neljän viikon Nordkurs oli kyllä aivan mahtava kokemus! Koulua oli päivittäin juuri sopivasti, neljä tuntia klo 10-14. Enemmänkin olisi ollut halua oppia, mutta varsinkin alkuvaiheessa jo tuosta neljästä tunnista väsyi aivan raato-tasolle, eikä olisi ollut puhettakaan, että olisi pystynyt istumaan luokassa enää hetkeäkään, tai ainakaan pystynyt yrittää ymmärtää puolikastakaan sanaa.

Viimeisellä viikolla meillä oli päivittäin tunti ”keskustelua”, tai niin se oli ainakin lukujärjestykseen merkitty. Totuus kuitenkin paljastui jo ensimmäisellä tunnilla: kyseessä olikin enemmän ilmaisutaidollinen tunti! Ja voi kuinka siellä olikaan mahtavaa!! Monet pitivät tuota opettajaa hirveänä natsina, kun korjasi koko ajan ääntämystä tai kielioppia, mutta itse lähinnä palvoin sitä! 😀 Kai se oli karisma, joka mut sokaisi, tai sitten olen edelleen ihan fiiliksissä ensimmäisen illan ravintolakeskustelusta, kun meillä oli niin omat hölmöt jutut…

Kielitaidosta sen verran, että varsinaista kehitystä ei tuntunut ”vauhdissa” niinkään huomaavan, mutta sitten viimeisellä viikolla yliopistossa tajusi, että oppitunneista oikeasti ymmärtää paljon! Ja oikeasti jopa niin paljon, että joka hetki ei tarvinnut keskittyä ihan 100 %, ja silti oli ihan mukana. Lähtötilannehan oli sellainen, että jokaiseen yksittäiseen sanaan piti keskittyä, jotta olisi ollut yhtään kartalla. Varsinainen aktiivinen kielitaito ei kuitenkaan lopulta tullut niin hyväksi kuin mitä olisin ennalta ajatellut ja toivonut. Mitään kielitaidosta tai sen puutteesta johtuvia ongelmia ei kuitenkaan tullut kohdattua, eli sinänsä voinen sanoa osaavani pikkuisen tanskaa.

Ihan hirveästi jäi Tanskasta näkemättä ja kokematta, ja onnistuin kaiken lisäksi kehittämään jonkun mystisen intohimon tuohon mystiseen kieleen! Nyt seuraava ajatus sitten onkin, että täytyy syksyllä katsoa Erasmuksen täydennyshaun paikat, jos vaikka lähtisi puoleksi vuodeksi Tanskaan…

Mutta vielä täytyy tehdä lista ”suurimmista huijauksista” Tanskassa! 

• Hintataso! Kukaan, ei kerta kaikkiaan kukaan voi kuvitella ennalta, että joku Euroopan maa voi ollakin niin kallis! Tämän jälkeen en kyllä ikinä valita, että Suomessa olisi kallista…
• Smørrebrødit! Kuvittelin, ettei Tanskassa muuta tule syötyäkään, mutta boy I was wrong! Kööpenhaminassa reitin varrelle sattui yksi(!) ”smørrebrødbaari”, muuten noita peritanskalaisia leipiä ei näkynyt eikä kuulunut. En siis syönyt yhtä ainutta tanskalaista voileipää koko kesän aikana.
• Ja kun nyt kerta Kööpenhamina tuli puheeksi, niin Pieni merenneito! Totta kai tiesin jo ennalta, että kyseinen patsas on tosi pieni, ja että se sijaitsee jossain ”merellä” (=rannan läheisyydessä). Itsehän kuvittelin, että patsas olisi jossain n. 15-25 metrin päässä rannasta, ja se olisi sen verran iso, että tuolta etäisyydeltä se näyttäisi pieneltä, mutta kuitenkin ihan tunnistettavalta. Tehtiin kaupunkikierros laivalla, ja ajettiin myös tuon patsaan ohi. Sitä ei olisi edes huomannut, ellei turisteja olisi ollut noin tsiljardi rannassa. Ja se patsas oli PIENI! Ja se oli aivan rannassa. Eipä siitä laivalta edes saanut kunnollista kuvaa. Pettymys. Syvä, syvä pettymys.
• Tanskalainen kohteliaisuus, tai pikemminkin sen puute! Jonkin verran Saksassa olleena kuvittelin ennalta, että kohteliaisuus olisi ihan yleinen (länsi-/keski-)eurooppalainen ilmiö. Siis siihen malliin kuin esim. juuri siellä Saksassa kaupoissa myyjät tervehtivät ja tarjoavat apua, ihmiset pyytävät anteeksi jos tönivät jne. Tanskalaiset ei moisesta näköjään jaksa välittää, sillä omalle kohdalle sattuneet myyjät oli pääsääntöisesti kohteliaimmillaankin välinpitämättömiä, ja kadulla ihmiset kävelivät ennemmin surutta päin sen sijaan että olisi tyhjällä kadulla väistäneet hiukan. Ja entäs sitten tanskalainen jono? Se voittaa, jolla on terävimmät kyynerpäät ja härskein luonne kiilata! Ensimmäisenä kouluaamuna bussipysäkillä me 16 suomalaista muodostettiin siisti jono, josta oli tarkoitus marssia nätisti, siististi ja nopeasti sisään. Sitten kun bussi tuli, jostain pamahti noin 50 tanskalaista, jotka muodostivat kunnon häröpallon bussin ovelle, josta sitten ryysättiin sisään kuka mitenkin. Ja yliopiston ruokalassa ei ollut jonokäytäntöä laisinkaan: ruokaa mentiin ottamaan juuri siitä kohtaa kun haluttiin.
• Tanskalaisten kauneudesta/komeudesta puhumattomuus! Tanskalaiset (etenkin miehet) on järjestäen komeita. Useat jopa ihan törkeän hyvännäköisiä. Miksei tästä ole puhuttu aiemmin?!